Tarinoita
* * *
Isä vei pojat maalle. Siellä pojat kävelivät hevosen papanoihin – toinen noitui kohtaloaan: "Yök, mun kengät on ihan hevosen kakassa!" Toinen hyppi ilosta ja onnesta: "Täällä on varmaan jossain poni kun tässä on papanoita..."
- (Kiitos, Mandi!)
* * *
Nuori mies meni vanhempiensa painostuksesta luostariin. He sanoivat, että munkin virka oli arvostettu ja että samalla hän löytäisi valaistumisen. Erään vanhan munkin suosituksesta hän päätyi kaukaiseen zen-luostariin.
Tuo luostari oli siinä mielessä erilainen, että siellä vallitsi vapaus: oppilaan täytyi itse löytää oma tiensä. Joku tutki Buddhan sanomaa, joku meditoi päivät päästään. Jotkut munkit tunsivat vetoa arateen ja muihin kamppailulajeihin. Siellä oli vain yksi kirjoittamaton sääntö: kesken luovuttamisesta seurasi suuri häpeä.
Kun jotain aloittaa, se pitää viedä loppuun hinnalla millä hyvänsä.
Nuori munkki kokeili monia erilaisia tapoja, mutta mikään ei oikein tuntunut hänestä omalta. Niinpä hän päätti istua eräällä kivellä niin kauan kunnes onnen salaisuudet valkenisivat hänelle. Hän nousi
kiveltä vain muutamiksi tunneiksi syömään ja nukkumaan. Muuten hän istui kivellään pohdiskellen ja rukoillen että hänelle näytettäisiin tie valaistumiseen.
Tuli talvi, tuli kesä. Satoi ja paistoi. Vuodet vierivät vääjäämättömästi omaa vauhtiaan. Munkki istui kivellä itselleen uskollisena luottaen siihen, että jonain päivänä valaistuminen löytyisi. Kului kaksikymmentä pitkää vuotta. Eräänä päivänä hän yhtäkkiä nousi kiveltään. Luostarinjohtaja kiirehti munkin luo: ”Mitä nyt, löysitkö valaistumisen?”
”En löytänyt, mutta oivalsin vihdoinkin, että kivi on kova”, munkki vastasi.
Luostarinjohtaja väitti vastaan kiihtyneenä: ”Olet viettänyt kaksikymmentä vuotta kivellä. Mitä ihmiset tulevat ajattelemaan sinusta, jos luovutat?”
Munkki katsoi luostarinjohtajaa syvälle silmiin ja sanoi: ”Itse asiassa toinen oivallukseni onkin juuri se, että ei ole koskaan liian myöhäistä antaa periksi ja että se, mitä ihmiset ajattelevat minusta, ei kuulu minulle.”
Luostarinjohtaja protestoi: ”Jos annat periksi näin pitkän ajan jälkeen, niin silloinhan kaikki nuo vuodet ovat menneet täysin hukkaan.”
”Minun täytyi istua tuolla kivellä kaksikymmentä vuotta oivaltaakseni, ettei minun pidä istua sillä enää päivääkään. Yksikin päivä lisää olisi hukkaan heitettyä aikaa”, munkki vastasi ja jatkoi: ”Oivalsin myös sen, että vaikka tämä luostari perustuu vapauteen, jo pelkästään se kirjoittamaton sääntö, ettei saa antaa
periksi, rajoittaa vapautta ja siten tuhoaa mahdollisuuden herätä ja löytää todellinen vapaus – vapaus, jota valaistuminen on.”
”Sinä siis sittenkin löysit valaistumisen?”, johtaja tivasi. ”Ei ollut mitään löydettävää”, vastasi munkki ja käveli ulos luostarista.
- kiinalainen tarina
(kirjasta Timo Ylä-Soininmäki: Kokonaisvaltainen menestys kotona ja työssä)
* * *
"Puolivälissä matkalla Puhin talosta Nasun taloon oli Ajattelupaikka jossa Puh ja Nasu silloin tällöin tapasivat kun he olivat päättäneet lähteä toisiaan tapaamaan. Se oli lämmin,suojainen paikka ja he
istuivat siinä vähän aikaa ja miettivät mitä tekisivät nyt kun olivat tavanneet toisensa."
A.A. Milne: Nalle Puh rakentaa talon (suom. Kersti Juva)
* * *
Iso kissa näki pienen kissan ajavan takaa häntäänsä ja kysyi: "Miksi sinä ajat tuolla tavalla takaa häntääsi?"
Pieni kissa sanoi: "Olen kuullut, että parasta kissalle on onni ja että onni on minun hännässäni. Sen vuoksi minä ajan sitä takaa, ja sitten kun saan sen kiinni, löydän onneni."
Iso kissa sanoi: "Poikani, minäkin olen ajatellut maailmankaikkeuden ongelmia. Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että onni on minun hännässäni. Mutta olen huomannut, että aina kun tavoitan sitä, se juoksee
edelläni ja että kun teen jotakin aivan muuta, se näyttää itsestään tulevan perässäni mihin ikinä menenkin."
- C.L.James
* * *
Kaksi siementä oli rinta rinnan kevään muhevassa mullassa. Ensimmäinen siemen sanoi: "Minä tahdon kasvaa! Haluan työntää juureni syvälle alla olevaan multaan ja työntää versoni yläpuolellani olevan maakuoren läpi. Haluan avata herkät silmuni kuin liput julistamaan kevään koittamista. Haluan tuntea auringon lämmön kasvoillani ja aamukasteen siunaavan koetuksen terälehdilläni!" Ja niin siemen kasvoi.
Toinen siemen sanoi: "Minua pelottaa. Jos työnnän juureni alapuolella olevaan multaan, kuka tietää mikä minua pimeässä odottaa? Jos työnnyn kovan pinnan läpi ulkoilmaan, saatan vahingoittaa herkkiä versojani. Entä sitten, jos avaan silmuni ja etana yrittää syödä ne? Ja jos avaan kukkani, joku pikkulapsi saattaa nyhtää minut maasta. Ei, on paljon parempi odottaa siksi kunnes vaaroja ei enää ole". Ja niin siemen odotti.
Varhaiskeväällä pihamaalla raaputellut kana löysi odottavan siemenen ja muitta mutkitta söi sen.
- Patty Hansen
* * *
Toivon merkkejä on joka päivä etsittävä pienistä asioista. Suurimpia ilojani on nähdä kahden aikuisen tai vanhan ihmisen kulkevan käsi kädessä kadulla tai koskettavan toisiaan hellästi sormenpäillä liikennevalojen vaihtumista odotellessa. Rohkeimmat heistä eivät kysy keneltäkään lupaa olla avoimesti itsensä kokoisia.
- Tommy Tabermann, ME 6/2004
* * *
Luovuustutkimus antaa lohtua niille, jotka "luulevat olevansa jotakin". Sen mukaan jokaisen pitäisi nimittäin luulla olevansa noin kolmanneksen enemmän kuin on. Mutta sitten on kuvastettava tämä luulo kasvamalla sen kokoiseksi. Vain uskomalla ja luulemalla olevamme jotakin, voimme kasvaa. Jos taas uskomme ja luulemme, ettemme ole mitään ja ettei meistä koskaan tule mitään, me muserrumme.
- Tommy Tabermann, ME 6/2004
* * *
Lastentarhanopettaja auttoi päiväkodissa poikaa panemaan saappaat jalkaansa... Opettaja kiskoi minkä jaksoi samalla kun poika työnsi jalkaa saappaaseen, mutta helppoa se ei totisesti ollut. Kun toinenkin saapas vihdoin oli jalassa, opettajalla oli ihan hiki. Ei ihme, että hän melkein voihkaisi, kun poika ilmoitti: - Ne on väärässä jalassa.
Valitettavasti poika oli oikeassa. Saappaiden riisuminen ei ollut yhtään sen helpompaa kuin niiden jalkaan vetäminen. Opettaja onnistui vaivoin pysyttelemään tyynenä, kun hän toistamiseen kiskoi ahtaat saappaat paikoilleen. Siinä samassa poika huomautti: - Ei nää ole mun saappaat.
Opettaja puri kieltään jottei karjuisi pojalle: - Mikset sinä sanonut mitään?
Kun hän oli kiskonut hankalat saappaat uudelleen pois, poika selitti: - Nää on mun veljen saappaat. Äiti käski mun panna ne tänään jalkaan.
Opettaja ei enää tiennyt itkeäkö vai nauraa. Hän kumartui taas kerran punnertamaan saappaita pojan jalkaan. Huh-huh, valmista tuli - vihdoinkin.
- Missäs sinun lapasesi ovat? opettaja kysyi pojalta.
- Äiti pani ne saappaiden sisään, poika vastasi.
Kiitos, Maisa, päivän hymyistä ja ajatuksista!
***
TERÄSMUMMO
Ensimmäisenä koulupäivänä opettajamme esitteli itsensä ja pyysi tutustumaan yhteen uuteen ihmiseen, jota emme vielä tunteneet. Nousin ylös katsomaan ympärilleni kun hellävarainen käsi kosketti olkapäätäni. Käännyin ympäri ja havaitsin ryppyisen, pienen rouvan säteilevän minulle hymyä, joka sai koko hänen olemuksensa loistamaan.
Hän sanoi: "Heippa, komea veikko, nimeni on Rose. Olen 87-vuotias, voinko antaa sinulle halauksen?" Nauroin ja vastasin: "Tottakai saat!" ja hän antoi minulle valtavan halauksen. "Miksi olet tullut kouluun noin nuorena ja viattoman ikäisenä?" kysyin. Hän vastasi kujeillen: "Olen täällä kohdatakseni rikkaan aviomiehen mennäkseni naimisiin ja saadakseni muutaman mukulan.
"Niin, mutta, aivan totta puhuen...?" kysyin. Olin utelias tietämään, mikä oli voinut motivoida hänet ottamaan osaa tähän haasteeseen hänen iässään. "Haaveilin aina mahdollisuudesta saada kouluopetuksen, ja nyt olen sitä saamassa", hän kertoi minulle.
Oppitunnin jälkeen kävelimme oppilaiden yhteisrakennukseen ja nautimme yhdessä kaakaot. Meistä tuli hetkessä ystävät. Joka päivä kolmen kuukauden ajan lähdimme tunnilta yhdessä keskustellaksemme taukoamatta. Olin aina haltioissani kuunnellessani tätä "aikakonetta", kun hän jakoi viisauttaan ja kokemustaan kanssani.
Yli vuoden kurssin kuluttua Rosesta oli tullut campuksen perikuva ja hän sai helposti uusia ystäviä minne tahansa menikin. Hän nautti hienoksi pukeutumisesta ja piti huomiosta jota sai osakseen toisilta opiskelijoilta ja piti yllä huomionpitoa. Lukukauden lopussa pyysimme Rosea pitämään ennen jalkapallojuhlatilaisuudessamme. En ikinä unohda mitä hän meille opetti!
Hän esitteli itsensä ja astui lavalle. Kun hän oli aloittamassa valmistamaansa puhetta, hän pudotti suurimman osan arkeistaan lattialle. Turhautuneena ja hieman hämmentyneenä hän nojautui mikrofoniin päin ja sanoi yksinkertaisesti: "Olen pahoillani, että olen niin kömpelö. Luovuin oluesta paastokauden ajaksi ja tämä whisky tappaa minut! En koskaan saisi puhearkkejani oikeaan järjestykseen takaisin, joten antakaa minun vain puhua teille omia ajatuksiani".
Sillä aikaa kun me nauroimme, hän selvitteli kurkkuaan ja aloitti: "Emme lopeta leikkimistä koska olemme vanhoja. Me kasvamme vanhoiksi koska lopetamme leikkimisen. On olemassa vain neljä salaisuutta pysyä nuorena, olla onnellinen ja saavuttaa menestystä. Ensinnäkin, on naurettava ja löydettävä syitä iloita joka päivä. Toiseksi, meidän on kannettava unelmia. Kun kadottaa unelmansa, kuolee. Meidän ympärillämme kävelee niin paljon kuolleita ihmisiä, eivätkä he itse edes tiedä sitä! Kolmanneksi - on olemassa valtava ero tulla vanhaksi tai tulla aikuiseksi. Jos olet 19-vuotias ja makaat vuoteessa yhden täyden vuoden, etkä tee yhtäkään kehittävää asiaa, sinusta tulee 20-vuotias. Jos olen 87-vuotias ja jään vuoteeseen vuodeksi enkä koskaan tee mitään minusta tulee 88-vuotias. Kuka hyvänsä voi tulla vanhemmaksi, siihen ei tarvita mitään kykyä tai lahjakkuutta. Ja neljänneksi - ideana on kasvaa, kehittyä, löytää aina muutoksen mahdollisuuksia, eikä katua. Vanhemmat ihmiset eivät kadu, mitä ovat tehneet vaan asioita, jotka ovat jättäneet tekemättä. Ne ihmiset, jotka pelkäävät kuolemaa, ovat niitä, joilla on katumuksia.
Hän päätti puheensa laulamalla rohkeasti laulun ruususta (Rose). Hän rohkaisi meistä jokaista opiskelemaan luovuutta ja kehotti antamaan sen tulla eläväksi osaksi jokapäiväistä elämäämme. Sen vuoden lopussa Rose pääsi loppuun kouluasteensa. Viikko valmistumisensa jälkeen Rose kuoli rauhallisesti nukkuessaan.
Yli 2000 koulun oppilasta otti osaa hänen hautajaisiinsa osoittaen kunnioitustaan tälle suurenmoiselle naiselle, joka opetti esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä olla kaikkea sitä, mitä mahdollisesti voi olla. Tämä tarina kiertää eteenpäin rakkaudella Rosen muistolle: Muista, kasvaa vanhemmaksi on pakollista; kasvaa aikuiseksi on vaihtoehtoista. Teemme elämistä siitä, mitä saamme, mutta elämää siitä mitä annamme.
Kiitos Sirkalle tarinan jakamisesta
* * *
SAMETTIKANI
"Oikeaksi ei voi tulla tehtaassa", sanoi Nahkahevonen. "Se vain tapahtuu. Kun saa lapselta rakkautta, eikä pelkästään leikkikaluna, vaan todellista rakkautta, siten voi muuttua Oikeaksi."
"Sattuuko se?" Kani kysyi.
"Joskus", sanoi Nahkahevonen, joka puhui aina totta.
"Kun on Oikea, ei välitä vaikka sattuukin."
"Tapahtuuko se kerralla, niin kuin säikähtäminen", Kani halusi tietää, "vai vähän kerrassaan?"
"Se ei tapahdu kerralla", Nahkahevonen sanoi.
"Sellaiseksi tullaan. Se vie pitkän ajan. Sen takia se ei useinkaan tapahdu semmoisille, jotka särkyvät helposti tai joilla on teräviä kulmia tai joita täytyy pidellä varovasti. siihen mennessä kun on muuttunut Oikeaksi, suurin
osa karvoista on yleensä rakastettu tiehensä ja silmät tipahtavat ja nivelet löystyvät ja muuttuu kovin nuhruiseksi. Mutta se ei haittaa ollenkaan, sillä kun on muuttunut Oikeaksi, ei voi olla ruma, paitsi sellaisten mielestä, jotka eivät ymmärrä... mutta kun on kerran muuttunut Oikeaksi ei voi olla vain leikisti. Se kestää ikuisesti."
– Margery Williams , Samettikani (Kiitos Sirkka!)
* * *